Lauantai.

Päivät kuluu, kello lyö vaikkei mitään tekiskään. Aika parantaa ja tunteet laantuu. Pieni analysointi edellisen kirjoituksen tunnepuuskasta.

Okei, olen samaa mieltä edelleen ja tulen varmaan aina olemaan. Mikään ei ole muuttunut, mutta ei jaksa olla katkera. Kuka menetti ja mitä, sitä ei tiedä kukaan.

Vapaa viikonloppu ja hieno ilma. Piristää elämää kummasti. Ystävät ja mukavien asioiden tekeminen. Suunnittelu ja etenkin kesästä unelmointi tekee onnelliseksi. Vaikka Yona laulaa, että unet on unelmaa, ja unelmat on harhaa (tai jotain) yksi iso missio mulle on ollut unelmointi. Tai se, että uskaltais unelmoida asioista. Ei aina sitä samaa kaavaa "elämä on tylsää", valivali. Ajoittain on sallittua pohtia mitä haluaisi tehdä ja toivon mukaan toteuttaa niitä ajatuksia oikeasti.

Tällä hetkellä unelmoin ensimmäisestä kesästä poissa kotoakotoa, oman parvekkeen sisustamisesta ja aamupaloista ja kesäilloista kaupungin sykkeessä. Lisäksi en toivottavasti ole yksin!

PS. Näiden ihmissuhde haasteiden takia ja kotonakotona vierailun ansiosta takaraivossa kytee edelleen ajatus omasta kissasta. Kuka kaipaa miehiä, ku vois olla kissakin. I know.

Keskiviikko.

Tässä sitä ollaan, vuosia myöhemmin. Taistelun jälkeen löysin tunnukset, koska halusin päästä kirjoittamaan jotain. Jätin päiväkirjan kirjoittamisen kesken, kun ajatus tästä nousi mieleen. Miksi? Jos katson taaksepäin, ja luinkin nuo vanhat sepustukset. Kovin epämääräistä, kovin nuorta, kovin kaukaista. Missä olen nyt? Mihin olen menossa? Mitä haluan? Mitä elämässä tapahtuu ja miten siihen suhtaudun?

Kukaan ei tiedä vastausta. Vähiten kai minä itse. Mullistuksia mullistusten perään. Tulemisia ja menemisiä. Silti jotku asiat vaan säilyy. Pysyvä hämmentyminen, toisten ihmisten tekemisten ansiosta.

Olen opiskellut. Olen mennyt töihin. Asun yksin. Elän aikuista elämääni ja olen 22-vuotias. Asuntolaina ja lapset sentään puuttuu. Ja ainiin! Parisuhde. Anteeks mikä se sellainen on.

Kaikki tietää Tinderin. Niin myös minä. Parin päivän aikana olen viimein saanut mittani täyteen ja vakavan tauon paikka on ainakin ellei ihan lopullisten hyvästien. Ei siksi, että olisin saanut elämääni jotain, pikemminkin siksi, että menetin jotain. Menetin, hetkellisesti, uskon ihmisiin.
Niinkin pinnallinen sovellus kuin Tinder onkin, olen löytänyt hienoja ihmisiä, ainakin olen uskonut niin. Olen luottanut, että kun ollaan jotain sovittu niin oikeasti tavataan siinä rautatieaseman pääovilla. Ja aina on tavattukin. Aina ei oo ollu niin superkivaa, mutta kertaakaan en ole katunut lähtemistä. Koska.

Kadun siinä vaiheessa, kun olen tajunnut että tuo upea ihminen ei haluakkaan tutustua. Eikä hän sitä viitsi edes minulle kertoa. Ei vaikka kysyisin suoraan. Olen oppinut sanomaan ikävästi hei hei- jos siltä on tuntunut. Miksei kukaan sano minulle hei hei? Olin jo salaisesti päättänyt, että NYT! Nyt on se hetki kun minua sattuu, että pääsen eroon tästä "bitch" leimasta, jonka yksi Tinder Match minulle antoi. Kiitti tatuointi vinkistä! Ehkä vielä toteutan sen.

Katkera bitch tässä hei. Haistakaa kukkaset, kesä tulee ja miehet menee! Mitä mä haluan? Mitä mä tarviin? En kai sua, mutta ehkä sua. Aurinko.

Seuraa mun matkaa.