Keskiviikko.

Tässä sitä ollaan, vuosia myöhemmin. Taistelun jälkeen löysin tunnukset, koska halusin päästä kirjoittamaan jotain. Jätin päiväkirjan kirjoittamisen kesken, kun ajatus tästä nousi mieleen. Miksi? Jos katson taaksepäin, ja luinkin nuo vanhat sepustukset. Kovin epämääräistä, kovin nuorta, kovin kaukaista. Missä olen nyt? Mihin olen menossa? Mitä haluan? Mitä elämässä tapahtuu ja miten siihen suhtaudun?

Kukaan ei tiedä vastausta. Vähiten kai minä itse. Mullistuksia mullistusten perään. Tulemisia ja menemisiä. Silti jotku asiat vaan säilyy. Pysyvä hämmentyminen, toisten ihmisten tekemisten ansiosta.

Olen opiskellut. Olen mennyt töihin. Asun yksin. Elän aikuista elämääni ja olen 22-vuotias. Asuntolaina ja lapset sentään puuttuu. Ja ainiin! Parisuhde. Anteeks mikä se sellainen on.

Kaikki tietää Tinderin. Niin myös minä. Parin päivän aikana olen viimein saanut mittani täyteen ja vakavan tauon paikka on ainakin ellei ihan lopullisten hyvästien. Ei siksi, että olisin saanut elämääni jotain, pikemminkin siksi, että menetin jotain. Menetin, hetkellisesti, uskon ihmisiin.
Niinkin pinnallinen sovellus kuin Tinder onkin, olen löytänyt hienoja ihmisiä, ainakin olen uskonut niin. Olen luottanut, että kun ollaan jotain sovittu niin oikeasti tavataan siinä rautatieaseman pääovilla. Ja aina on tavattukin. Aina ei oo ollu niin superkivaa, mutta kertaakaan en ole katunut lähtemistä. Koska.

Kadun siinä vaiheessa, kun olen tajunnut että tuo upea ihminen ei haluakkaan tutustua. Eikä hän sitä viitsi edes minulle kertoa. Ei vaikka kysyisin suoraan. Olen oppinut sanomaan ikävästi hei hei- jos siltä on tuntunut. Miksei kukaan sano minulle hei hei? Olin jo salaisesti päättänyt, että NYT! Nyt on se hetki kun minua sattuu, että pääsen eroon tästä "bitch" leimasta, jonka yksi Tinder Match minulle antoi. Kiitti tatuointi vinkistä! Ehkä vielä toteutan sen.

Katkera bitch tässä hei. Haistakaa kukkaset, kesä tulee ja miehet menee! Mitä mä haluan? Mitä mä tarviin? En kai sua, mutta ehkä sua. Aurinko.

Seuraa mun matkaa.